Arkea pakoon

19.9.2016
Vasta maanantai menossa ja silti jo iltapäivällä tuntui siltä, että nyt pitää päästä jonnekin, jossa voi unohtaa aivan kaiken. Vain kuunnella hiljaisuutta, hengittää raikasta syysilmaa ja tassutella eteenpäin. 


Tämä syksy ja opinnot ovat lähteneet jotenkin aivan extreme rankasti käytiin. Deadline pukkaa jos jonkinnäköisestä raportista ja esityksestä jokaiselle viikolle ainakin kuukaudeksi eteenpäin, ja vaikka osa näistä onkin hyvällä mallilla, niin silti ne tekemättömät työt meinaa pyrkiä muistuttelemaan olemassaolostaan koko ajan. Viikonloppuna sentään pystyin hieman hölläämään, mutta petollinen maanantai ikävine ajatuksineen tulvahti varsin vahvasti heti aamutuimaan esiin. Luennotkin tuntuivat ylitsepääsemättömän kamalilta, vaikkei niitä ollut kuin neljän tunnin verran. 

Onneksi tälle päivälle sentään sattui maailman ihanin ilma - suloisesti pikkuisen lämmittävä aurinko ja kylmä mutta raikas tuulenvire. Tarpeeksi kun viitsi vetää kaulaliinaa kaulaan ja paksua hupparia päälle, niin palelusta ei ollut enää tietoakaan. Oli suorastaan kohtalo juuri tänään suunnata nokka (tai noh, nokat) kohti muuan suoputakkoa ja lähteä tänne tunniksi seikkailemaan vailla päämäärää. Vain kävellä hiljaa kun tuntui siltä, lässyttää koiralle tämän söpöillessä, taikka heittää mukahauskaa läppää kanssavaeltajalle. Kotiin palatessa olo oli kuin uudella ihmisellä aiempaan verrattuna, ja kirkkaammalla mielellä kaikki näyttää sekä tuntuukin yksinkertaisesti paremmalta ja helpommalta. Varsinkin nyt, kun saa suihkun raikkaana iltateemuki vieressä istua ja kirjoittaa ajatuksia ulos tästä loppujen lopuksi varsin mukavasta päivästä. Kyllä se arki voi näköjään olla ihan kivaakin, jopa myös se kaikkien kammoksuma ja muutenkin niin hirvittävä maanantai. Pitää vain osata ottaa ja lähteä hetkeksi rauhoittumaan kun siltä alkaa tuntua. 

Autumn bucket list

13.9.2016

 Polta paljon, paljon kynttilöitä

 Neulo uusi villapaita

 Kaiverra kurpitsa

♥ Päivitä Instagramia edes paristi viikossa (olen niin jäätävän laiska käyttämään tuota sovellusta)

 Punaa huulet useammin

♥ Käy teettämässä rakkaimmista valokuvista tulostetut kuvat, kuten ennen vanhaan filmirullista saatiin ihan fyysiset otokset kätösiin


 Haali lisää neuleita ja kaulaliinoja, joilla pitää itsensä lämpimänä ilmojen viiletessä

 Käy ainakin kerran tsekkaamassa rannalla auringonlaskua

 Hörpi hävyttömän paljon teetä

 Pidä sopiva treenimoodi yllä

 Askartele ruskan punastuttamista lehdistä jotakin kotiin

 Ala pohtia joululahjoja ajoissa, jotta lähempänä vuoden vikaa kuuta ei tarvitse näiden ajatusten kanssa enää painiskella


 Kaiva villasukka-armeija esiin kaapin kätköistä

 Valokuvaa PALJON niin luontoa kuin kaikkea muutakin

 Leivo omenapiirakka

 Löydä vihdoin ne täydelliset saapikkaat

 Käy pilvettömänä yönä kuvaamassa tähtiä

 Kaiva kumisaappaat kaapista ja pomppaa vesilätäkköön


 Pidä sushi-iltama

 Löydä uusi lempparikappale, jota renkuttaa kyllästymiseen asti

 Katso paljon leffoja

 Kuuntele kuivien lehtien kahinaa jalkojen alla

 Etsi kotikutoisen kasvonaamion ohje helpottamaan ihon kokemaa syysshokkia

 Rentoudu aina kuin vain mahdollista


 Suunnittele loppuvuoden torilla pidettäville markkinoille jotakin itsetehtyä myyntiin pienen lisätienestin ansaitsemiseksi

 Löydä uusia herkullisia ruokaohjeita

 Pidä kouluhommat aina hyvällä mallilla, jotta kaaosta ei pääse missään vaiheessa syntymään

 Hanki kitaraan ehjä kieli katkenneen tilalle ja opettele soittamaan joku uusi kappale (sikäli jos muistan enää varmaan vuoden paussin jälkeen mitään)

 Vie vanhat käyttämättä jääneet kuteet kirpparille

Tee valmiiksi pari jouluista soittolistaa joulufiiliksen varalle

Golden print

7.9.2016

Vihdoin tämän kotikolosen olohuone alkaa näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Yhden taulun jos vielä viimeistelisi, nikkaroisi hyllykön sohvan viereen sekä kiinnittäisi uutukaisen lampun kattoon, niin kaikki on mallillaan. Pakko sanoa, että tämä vapaa puolitoistaviikkoinen on tullut enemmän kuin tarpeeseen ja energiaa on jäänyt kodin ehostamiseen yllin kyllin - tämä kun on ollut ikuisuusprojektina puoli kesää. Eilen vielä vikana lomapäivänäni (iik, parin tunnin päästä tieni käy takaisin koulun penkille) otin urakaksi ommella viime viikolla hankkimistani kankaista uudet päälliset sohvatyynyille, ja pariin tapaukseen halusin sutaista piristykseksi vähän kultaista pintaa. Ai että miten paljon rakastankaan kangasvärejä, niillä saa aikaan vaikka mitä mukavaa, kunhan jaksaa nähdä himpun verran vaivaa. Nämä kaksi kaverusta tuskin jäävät ainoiksi, vaan syksyksi voisi hyvinkin töpötellä oranssikirjavat lehtikuosit parin muun tyynyn koristeeksi. Kun kontaktimuovista tehty sabluuna on paikallaan ja kaikki ikävä työ näin ollen tehty, on erittäin terapeuttista istahtaa vain alas tuputtelemaan väriä paljastamaan tuleva kuvio. Ihan tulee lapsuus mieleen, kun tällöin aamupuuroa syödessä lemppari pupulautaselta joka kerta oli aivan yhtä jännitävää odottaa, että mikäköhän kuva sieltä puuron alta loppujen lopuksi paljastuukaan. Samat vibat tulee tässäkin hommassa ja huisia onkin vihdoin jännäilyn jälkeen nähdä lopputulos. Sitä unohtamatta, kun saa viimein viimeistelyjen jälkeen luomuksensa omalle paikalleen komeilemaan.

Kukaan ei oo mulle niin ankara ku mä ite

4.9.2016
Mä en oo puhuja vaan tekijä 
Oon aina tehnyt mitä tarvittiin 
Enemmän ku ootettiin 
Enemmän ku vaadittiin 
Nousen vaikka välil tsempattu vähiten 
Kukaan ei oo mulle niin ankara ku mä ite

Kyseisen kappaleen (Robin - Kipinän hetki feat Elastinen) nämä yläpuolelle lainatut sanat saavat pysähtymään joka kerta ne kuullessa. Aivan jokaikinen kerta, koska ne voisivat yhtä hyvin olla omasta suustani tulleita. Biisin sanoma noin muuten on aivan järjettömän hyvä ja jokainen meistä kaipaa varmasti aika ajoin muistutusta siitä, ettei tavoitteisiinsa pääse kuin töitä tekemällä. Silleen sopivasti kuitenkin, koska silloin kun homma menee yli itsensä ruoskimisessa jatkuvasti parempiin ja uudempiin ulottuvuuksiin, niin ei olla enää turvallisilla vesillä.


Jos nyt lähdetään liikkeelle siitä, että olen aina pyrkinyt pääsemään samoihin lukemiin, mitä ainakin oletan minulta odotettavan. Jo esikoulussa väritin piirrokseni niin huolellisesti, että hoitotädit kokivat tarvetta kirjoittaa reissuvihkooni "aivan liian pikkutarkka". Vastikään moisen vihkosen löysin ja hyvä etten tuolilta pudonnut nuo jo vähän ikävään sävyyn kirjoitetut sanat luettuani. Tarkka tekeleissäni olen kaiken logiikan mukaan ollut siis ihan naperosta lähtien, eli luonteessa moinen perfektionismin tynkä on visusti kiinni. Toisaalta en tiedä juontaako tapani juuret jossakin määrin myös siihen, että olen perheen pienin, enkä ole halunnut olla se porukan luuseri ja huonoin kaikessa. Koska noh, luonnollisesti esimerkiksi 7-vuotias on vähän taidottomampi kuin 12- ja 14-vuotiaat isosisarukset. Siltikään se ei mahtunut tajuntaani, vaan koko ajan piti koittaa apinanraivolla puskea samalle tasolle asiassa kuin asiassa. Näin jälkikäteen mietittynä se oli muuten aika kuormittavaa hommaa lapselle. 


Yhden tapauksen varmaan 2000-luvun taitteesta muistan todella elävästi ja vastikään sille ollaan naureskeltukin koko perheen voimin tapahtuman ilmiannettuani. Olen koko ikäni pitänyt laulamisesta ja pieninä äänitettiinkin siskon kanssa useita C-kasetteja (voi nostalgia) täyteen hoilailujamme. 5 vuotta minua vanhempi siskoni kerran suuttui minulle jostakin, ja ärsyynnyksissään kesken kaiken töksäytti minulla olevan "vauvaääni". Nielaisin syötin kokonaisena, ja tilaisuuden tullen kuuntelin kasetteja omineni ääniämme vertaillen. Voin kuvitella pienen pääni pohtineen oikein tosissaan "Tottavie, ihan kamala vauvaääni, yäk! En enää ikinä laula." Enkä muuten laulanutkaan. Se harrastus loppui siihen, koska en halunnut laulaa, jos en ollut tässä tarpeeksi hyvä. Kuten en tänäkään päivänä halua esimerkiksi piirtää, koska kätteni jälki ei ole mitään maailman parasta. Taikka soittaa kitaraa, koska en hallitse hommaa täydellisesti. Ekaluokalla pakon alaisena laulaa luikautin kevätjuhlassa pienen pätkän yksinäni, mutta sen jälkeen lauluani ei ole kuullut kukaan muu kuin armas ajoneuvoni sekä koirani. Kotona yksin on hyvä harjoittaa tätä iloa tuovaa toimintaa, toki kunhan muistaa pitää äänen kohtalaisena naapureiden tarkkoja korvia ajatellen. Autossa sen sijaan voi onneksi päästellä menemään ihan täysiä ja tunteella, koska ei ole vaaraa että kukaan kuulisi epätäydellistä tulkintaani.


Tämä luonteenpiirteeni on yhdeltä entiseltä työnantajaltani kerännyt jopa haukunkin - itseasiassa sen ainoan moitteen, jota olen varmaan koskaan töissä saanutkaan. "Olet liian kiltti ja teet työsi ylenpalttisen huolellisesti." Toisaalta jutussa varmasti on joku pointti, mutta toisaalta taas se meni himpun verran ohi. Tai itse en ainakaan näe huolellisuudessa työtään kohtaan mitään pahaa, vaikkakin omalla kohdalla se menee joskus vähäsen yli. Esimerkiksi tilittäminen on aivan ultimaattisen stressaavaa, jos kassassa heittää jokin, vaikka syy ei olisikaan itsessä. Silti sitä laskee rahoja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ettei vika VAAN johdu omasta inhimillisestä laskuvirheestä ja minut leimataan tästä syystä kurjimmaksi työntekijäksi ikinä. Siitä oikeasti jää aivan kamala tunne, kun on tehnyt homman niin tarkasti kuin vain ikinä suinkin pystyy, ja silti lopputulos on täysi fiasko. Vaikka homma ei johtuisikaan omasta työnjäljestä, jää se silti kalvamaan Onkohan bossi nyt pettynyt minuun ja luulee tehneeni duunin holtittomasti-huolien kera.


Se syy, miksi avaudun tästä juuri nyt, johtunee yleensä suustani päässeestä toteamuksesta kuvausreissujen jälkeen - kuten myös eilen. Meikä oikeasti repi hiuksia päästään ja vaikeroi, että miten ihmeessä voin näyttää näin kamalalta joka kuvassa. MIKSI. Miksi hiukseni ovat noin? Miksi ihoni näyttää tässä kuvassa tuolta? Miksi silmäni ovat joka kuvassa joko kiinni, hullunkatse päällä taikka muuten vain harittavat? Mikä on tuo asento? Voiko nenäni olla yhtään isompi? Ja miksi nuo samperin housutkin ovat ihan rutussa?! Pian havahduin toteamaan itselleni, että mitä ihmettä nyt taas. Siinä kuvassa olen minä juuri sellaisena kuin olen, enkä muuksi tässä nyt oikein pysty muuttumaan. Minun täytyy elää tämännäköisenä, tässä kropassa ja omien mietteideni kanssa, joten miksi tehdä elämästään kurjempaa vellomalla tuollaisessa itsekritiikin jäätävän kokoisessa valtameressä. Mitä hyödyn siitä, että keskityn jokaisessa minusta otetussa kuvassa vain niihin kehnoihin puoliin? En mitään. Tällä toiminnalla ei saa aikaan kuin pahan mielen itselleen sekä myös mahdollisesti muille, jos näytän harmiani ulospäin tiuskaisemalla jotakin typerää. 

Mutta kuinka päästä eroon tästä erittäin puuduttavasta ja kuten alussakin sanoin - kuluttavasta - tavasta eroon? Vastausta etsin tähän edelleen, mutta oman ajatusmaailmansa kehittäminen lienee se avain. Sitä pitäisi vaan oppia pienenkin itseinhoisen ajatuksen tullessa pintaan toteamaan, että aina ei tarvitse olla paras taikka edes hyvä asiassa X. Se työmäärä, jonka annan tämän eteen, on riittävä.  Jos saan tulevana syksynä yhdestä kurssista huonomman numeron vaikka kuinka yritin parhaani, niin kaataako se maailman? Tuskin. Entä jos epäonnistun 50/52 kuvissa, niin olenko tällöin huono ihminen? Ehken nyt sentään. Faktahan on se, että jossakin hamassa tulevaisuudessa olevaa työnantajaa tuskin kiinnostaa, jos joku numero todistuksessani ei olekaan yltänyt sinne kiitettävään asti. Ja kuvat, joita itse niin syvästi inhoan ja haluan poistaa saman tien, saattavatkin olla jonkun muun mielestä tosi hyviä. Kuten jälleen alussa todettua, kukaan ei oo mulle niin ankara kun mä ite. Miksi siis itsekään piiskata olemustaan ylettömissä määrin, kun ei se hyödytä mitään? Jostain täytyisi löytää se kultainen keskitie, jolla pitäisi riman juuri sopivalla korkeudella. Sellaisella, jolla saisi motivaatiota pyrkiä siihen parhaaseen lopputulokseen, johon sillä hetkellä pystyy. Ja oppia ymmärtämään, että se tosissaan on ihan tarpeeksi hyvä suoritus.


Jotta päästään pyöräyttämään tätä oravanpyörää vielä hieman, niin myönnän miettineeni ihan vakavissaan, että viitsinkö edes julkaista tätä postausta. Kuulostaako teksti vain turhanpäiväiseltä valittelulta ja saako se aikaan negatiiviset vibat koko blogiani kohtaan? Noh, toivoa sopii että ei, koska se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Eilen saatuani kiukkuiset fiilikset kasaan halusin vain istahtaa läppärini ääreen, ja sysätä ajatukseni ulos myrkyttämästä mieltäni yhtään sen enempää. Yhdellä rykäyksellä sainkin tekstin rungon kasaan ja pakko sanoa, että jälkikäteen olo oli superhelpottunut. Mieli kirkastui huomattavasti, kun sai sen hillittömän ison solmun aivoistaan purettua ja näin ollen enemmän tilaa keskittyä hyviin asioihin. Koko tämän keissin tällä tavoin räjähtäminen käsiini eilisen lailla laukaisi myös aika kivan motivaattorin, että jos johonkin tiettyyn määräpäivään meneessä olisin osannut kehittää kyseistä tapaani edes piirun verran parempaan suuntaan. Tätä tavoitetta varten lienisi syytä tatuoida otsaan komeilemaan ne kuuluisat kolme sanaa - GOOD VIBES ONLY. Ihan vaan muistukseksi, jos homma meinaa päästä unohtumaan.

PS. Ainiin, kävin muuten kampaajalla tiistaina. Sikäli siis jos joku ihmettelee mitä kuontalolleni on tapahtunut.