Kesäinen Twister-juoma

28.6.2016

Back in the business.
Pitkän kaavan mukaan vietetty juhannus on nyt kokonaan lusittu ja maalta palailtu kaupunkiin hoitamaan hommat kondikseen. Kämppä on siis siivottu ihan lattianpesua myöten (hävettää myöntää, mutta en edes muista milloin viimeksi olisin ehtinyt väläyttää näille lattialankuille moppia), itseni kokoinen pyykkivuori tuhottu, safkat väännetty päiväkausiksi, kaupungilta käyty shoppailemassa kauan ostoslistalla olleet taulukehykset ja kangasvärit, matoista lojutettu viimeinenkin pesun jättämä kosteus pois, sekä käyty niin lekurissa kuin röntgenissäkin tuon typerän olkapään takia. Kamala tiputus takaisin arkeen ja todellisuuteen viikonlopun jälkeen vaati heti perään pienen herkullisen lepäilyhetken. Siitä puhumattakaan, että syksyltä muistuttavan sadepäivän keskelle oli pakko saada ripaus kesää, ettei sen olemassaolo pääse unohtumaan. 

Kun tekee mieli Twister-mehujädeä mutta samaan aikaan kaipaisi nestemäistä virkistystä, on moinen sitruunan ja mansikanmakuinen kesäjuoma ihan superhyvä kompromissi. Kaiken lisäksi vitamiinit on tallella parhaassa muodossaan tuoreita mansikoita lihvattua tänne sekaan. Juoman valmistusmetoditkaan eivät ole päätä huimaavia, vaan herkku valmistuu parissa hassussa minuutissa olettaen, että sokeriliemi on valmistettu ajoissa ja jäähdytetty hyvin etukäteen. Tämän saa aikaan kiehauttamalla kattilassa saman verran vettä ja sokeria, sekä kuumentelemalla seosta parisen minuuttia. Pienen sokeriliemisatsin teko kannattaa, sillä sokerikiteet eivät järin hyvin sekoitu kylmään juomaan.

Kahteen reippaaseen annokseen itse sitruuna-mansikkajuomaa tarvitaan 300g tuoreita mansikoita, 1dl sitruunamehua, 4dl vettäaimo annos jäitä ja ½-1dl sokerilientä sen mukaan, kuinka makeasta tykkää. Kaikki ainekset surautetaan blenderillä tai sauvasekoittimella tasaiseksi ja kaadetaan laseihin. Vielä kun siirtyy pihan puolelle frendin kera nauttimaan kesästä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, niin elämän voisi valehtematta sanoa olevan täydellistä. Tällä kertaa vaan pitänee tyytyä odottamaan uutta lämpöistä päivää, ja viltti varpaiden suojana katsella partsilla sadepisaroiden valumista parvekelasien pinnalla. Eipä kyllä sillä, tässä nimittäin on oikein hyvä.

Keskikesä

24.6.2016
Juhannus tuo aina mukanaan enemmän tai vähemmän villejä ideoita. Jotenkin kesä menee vaan niin syvälle luihin ja ytimiinkin, että se sisäinen maalaistollo herää henkiin täysissä mitoissaan. Ja mitä tämä tomppeli tahtoo juhannusaaton aamupäivänä tehdä? Mennä keskellä-ei-mitään sijaitsevaan peltoon pomppimaan kukkamekossa. Eipä kyllä sillä, että parempaa tekemistä mattojen jynssäämisen ohessa olisi ollutkaan. Saatiinpahan aikaan ihan kivat jussikuvat, vaikka puhe jääkin puuroutuneena jonnekin aivojen ja sormien väliin. Jätän siis tämän vain tähän, ja toivotan ihanaa ja railakasta juhannusta kaikille, jotka näille hoodeille eksyvätkin. Tämä tyyppi lähtee nyt mökille ja henkisesti valmistautumaan huomisiin juhannustansseihin.

Ohi on 347

17.6.2016
Aika sanattomaksi vetää. Enkä oikeastaan tiedä mitä edes ajatella.
Olen ollut melkein vuoden verran armeijan "leskeyttämänä", kuten tapana lienee tällä termillä asia ilmaista. Matkan varrella on ollut paljon surkuttelua, ärsytystä ja epätoivoa, mutta samalla vapauden tunnetta, iloa ja onnea. Viime heinäkuun alusta tähän päivään saakka tunteiden vuoristorata on siis kaahannut niin korkealle yläilmoihin kuin tehnyt jyrkkiä ja rajuja laskuja takaisin kohti maankamaraa. Ja vasta nyt tajusin, että en ole oikeastaan käsitellyt näitä tuntemuksia missään määrin tehokkaasti - kuten esimerkiksi kirjoittamalla, joka on aina ollut itselleni se paras tapa ilmaista itseäni.

Muistan edelleen todella elävästi ne ensimmäiset viikot, kun tuo kaksilahkeiseni oli pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtenyt pariksi viikoksi pois. Eihän me onneksi koskaan olla oltu se alati toisissaan kiinni nyhjäävä pariskunta, mutta takana kuitenkin oli tässä vaiheessa jo 4,5 vuotta yhteiseloa ja vuosi yhdessä asumista, niin lähdöstä aiheutunut isku oli aika kova. Vaikka olin asunut kotoa pois muuttamisen jälkeen vuoden ypöyksin poikaystävän satunnaisia yökyläilyä laskematta, niin oli silti todella outoa jäädä taas itsekseen. Olihan minulla toki Nemo seurana, mutta omineen nukkuminen oli kamalinta ikinä, ja safkaa tuli tehtyä aina liikaa kun oli kahdelle tottunut sitä vääntämään. Siitä puhumattakaan, kun ei ollut ketään kenen kanssa kasvotusten jakaa iltaisin päivän tapahtumat. 

Valehtelematta lokakuun loppuun asti kaikki oli aivan käsittämättömän kamalaa ja olin varma, ettei tästä selvitä järjissään. Kyllä vain, siltä se tuntui vaikka näin jälkikäteen pelkkä ajatuskin moisesta panikoinnista naurattaa. Marras-joulukuun aikana jotenkin päässäni vain loksahti palaset paikoilleen, että mitäpä jos vaikka "Yhyy vielä näin monta kuukautta edessä"-ajattelutavan sijaan toteaisi mieluummin miten monta kuukautta sentään on jo takanapäin. Ja samalla tajusin miten kierolla tavalla onkaan ihanaa, kun koko kämppä on aina arkisin ikiomaa valtakuntaa. Yöt saa nukkua kahdella peitolla ja tyynyllä vaikka poikittain koko sängyn leveydellä, eikä kukaan ole viemässä täkkejä pois omasta niskasta. (ellei sitten itse urpona potki niitä lattialle) Aamupalaksi, päivälliseksi, iltapalaksi tai miksi lie voi laittaa mitä ikinä mieli tekeekään ilman, että tarvitsee miettiä haluaisiko toinen osapuoli jotakin muuta safkaa. Kukaan muu ei ole koskemassa tavaroihin, joten sitä tietää tasan tarkkaan missä kohtaa kahvipurkki sijaitsee keittiön kaapissa, eikä jonkun asian hukassa olemisesta tarvitse kitistä toiselle kun tietää, että itse sen on kuitenkin jonnekin tunkenut. Parasta koskaan kuitenkin ehkä on, kun kotona saa olla juuri se oma maailman retardein itsensä, jota kukaan selväjärkinen ei katselisi puolta minuuttia kauempaa. Koiran kummistuneita katseita lukuunottamatta voi huoletta vetää laulaen menemään samaan aikaan, kun villisti tanssien moppaa lattiaa, kotijumppailla ja epätoivoisesti puhisten koittaa pystyä tekemään ne viimeisetkin liikkeet, jotka saavat oman olemuksen näyttämään lähinnä kuivalla maalla sätkivältä kalalta, sekä rauhassa röhnöttää sohvalla katsoen Netflixiä koko päivän potematta huonoa omatuntoa toisen "Vieläkö sie makaat siellä?!"-ihmettelyistä. 

Kevään ja viimein kesän tullen olen osannut nauttia omineen oleskelusta täysillä ja melkein pelottaa, miten sopeuden taas kaksin elelyyn noin pidemmällä tähtäimellä katsoen. Alku toki varmasti menee onnellisuuden siivittämänä, kun saa sen oman otuksen takaisin kotiin ja iltaisin on kainalo, johon käpertyä turvaan. Koti- ja koirahommissakin apu varsinkin nyt on todella tarpeen, kun käpäläni kiukuttelee edelleen. Ja siis muutenkin tällä hetkellä on ihan extreme-kutkuttavaa ajatella, ettei tarvitse enää olla yksin, vaikka siitä olen pitänytkin. Tiettyyn rajaan asti siitäkin vaan saa tarpeekseen, ja varsinkin viimeisten aamujen kohdalla on alkanut tehdä tiukkaa. Syksyyn asti zoomaillessa jännitys vasta iskeekin, että miten nimenomaan arki kaikkine töineen ja kouluineen lähtee sujumaan. Kiireisimpään aikaan tenttien ja koulutöiden parissa olen kireä kuin viulunkieli ja olenkin ikionnellinen, ettei poikaystäväni ole tarvinnut ainakaan ensimmäisenä lukuvuotena katsella minua tällöin kuin viikonloppuisin. Samaten niinkin huvittava asia kuin ruokailu pohdituttaa. Omineen ollessa on hienosti ollut aikaa ja mahdollisuus tutustua enemmän kokonaan kasvipohjaiseen ruokavalioon, jonka olen kokenut itselleni parhaaksi vaihtoehdoksi ja näille sijoilleni meinasin jäädäkin. Herrani taasen ei pidä kasvispöperöstä yhtään, vaikka pirun maukasta siitä saankin aikaan, joten päivällisprobleemilta ei varmana tulla välttymään. Tämä sentään on onneksi vain sovittelukysymys, vaikka päänvaivaa tuottaakin millä toisen ravitsee milläkin kertaa, jos kauppareissu kalahtaa kokonaan omalle vastuulle.


Yhteistä polkua me ollaan tosissaan tallattu heinäkuussa jo viiden ja puolen vuoden ajan ja voin sanoa, että kokonaisuudessaan intti on tehnyt meille pelkästään hyvää. Itse ainakin voin rehellisesti sanoa oppineeni arvostamaan toista paljon enemmän, vaikka missään kohtaan tuo tyyppi ei ole itsestäänselvyys ollutkaan. Toista kun on nähnyt vain viikonloppuisin jos silloinkaan, niin sitä ymmärtää aivan eri tavalla miten mahtavaa yhdessäolo onkaan. Silti en vaihtaisi päivääkään tästä kuluneesta vuodesta pois, koska se on kasvattanut niin meitä yhdessä kuin myös itseänikin yksilönä todella paljon. Toisessa osaa keskittyä entistä enemmän niihin hyviin kuin huonoihin puoliin, ja omalla kohdalla voin sanoa itsenäistyneeni tänä aikana hurjasti aiempaan verrattuna. Malttamattomuutta silti on ilmassa - vielä pitäisi päivä odotella, että herrani palaa inttiporukkansa kanssa viettämältä tj0-mökkireissulta. Tuleva vuorokausi tosin menee vaikka päällään seisten, onhan tässä näitä hengissä selvittyjä aamuja takana jo ihan hyvä määrä.

8 X Lately

6.6.2016
» Olen kokenut totaalisen rentoutumisen ja löytänyt suorastaan zenmäisen olotilan vapaapäivieni ansiosta. Siis kuinka hyvältä voikaan tuntua neljä kokonaista putkeen olevaa vapaata, jolloin saa vetää päikkärit juuri silloin kuin hyvältä tuntuu, sekä tehdä kaikkea sitä mistä oikeasti nautii.


» Tosiaan duunissa on tullut vietettyä tunti jos toinenkin. Viimeiset pari viikkoa on paahdettu 6/7 päivää viikossa kuudesta kymmeneen tuntia per päivä, joten aika on ollut ehkä vähän tiukilla. Moisesta syystä johtuu siis sangen jäätävä hiljaisuus täälläkin päin. Hyh olkoot, ei enää ikinä tällaista. En kuitenkaan viitsi valittaa, koska lukuvuoden jäljiltä heikohkolta näyttävä tilini on tästä rupeamasta erittäin kiitollinen.

» En tiedä tällä hetkellä hullaannuttavampaa tuoksua kuin kukkiva luonto. Olen varmasti pihalla taapertaessa hulvaton näky, kun vähän väliä pysähdyn tunkemaan nokkani milloin mihinkin pusikkoon. Kielo ja syreeni ovat ehdottomia lemppareitani, enkä voinut eräs aamukaan vastustaa kiusausta ottaa pikkuista nippua ensimmäisenä mainittuja tapauksia tien poskesta mukaan kotiinikin.


» Seurakseni on lyöttäytynyt kovin ikävä vaiva - abauttiarallaa kokonaan tulehtunut olkapää, toinen puoli niskasta, osa rintalihaksesta ja sitä rataa. Tämä tarinahan alkoi siis jo huhtikuussa, kun vedin lenkillä erittäin taidokkaat lipat pienellä jäätyneellä maapläntillä (en edelleenkään pysty käsittämään miten onnistuin saamaan varmaan ne ainoat jäljellä olevat jääkiteet kenkäni alle) ja molempien jalkojeni lähtiessä vasemmalle oikea käteni joutui ottamaan koko tällin vastaan. Pari ekaa päivää käsi teki kuolemaa, mutta lepäillessä se kuitenkin lutviutui lähestulkoon normaaliksi asti melko pian. Nyt tuo perkele on sitten uudelleen samassa pisteessä kuin silloin pari kuukautta sitten, ja tänään fyssarivierailulla vahvistui epäily jonkin olevan kehnosti. Koko olkapääni on itseasiassa niin tulehtunut ja tätä mukaa kaikki siellä oleva sen verran turvoksissa, että oikean käpälän peukalon ja etusormen väli sekä pieni alue kaulassakin saavat osakseen kirvelyä jonkun hermon ollessa jumissa tuolla kaiken turvotuksen keskellä. Superia, sanoisinko.

» Eräänä kauniina vapaapäivänä viime viikolla leivoin ehkä maailman parhaan porkkanakakun. En ole itseasiassa koskaan leiponut omineni kyseistä kaakkua, mutta onneksi tämäkin huutava vääryys tuli korjattua. Voi jumpe, maistuisi melkein toinenkin tähän heti perään. Ei tosin sillä, että olisin ensimmäisen version vetänyt kokonaan yksin, apujoukkoja löytyi kyllä!


» Onko kukaan muu vilukissa palellut ilmaston muututtua suorastaan arktiseksi niihin helteisiin katsottuna? Täällä ainakin on yksi tutisija. Yhdessä yössä kymmeneen asteeseen tippunut lämpötila oli sen verran kamala shokki, että melkein tuli kaivettua talvitakki ja pipo takaisin esiin kaapin perukoilta. Mutta ei jotain niin huonoa ettei jotain hyvääkin - viileässä ilmassa viipotetun ulkoiluhetken jälkeen on aivan ihanaa kääriytyä sohvalle viltin sisään lämpimään.

» Olen löytänyt uudelleen rakkauden kirjoja kohtaan. Joskus taannoin olin ihan haka lukemaan, mutta se harrastus on jotenkin vain jäänyt. Jostakin syvältä mielen perukoista tuli yllättäen pari päivää takaperin kaipuu hyvälle opukselle ja selkeästi syystäkin. Tuija Lehtisen mahtavat kirjoitustaidot veivät nääs mennessään sen sileän tien kirjan avattua. Saa nähdä kauanko menee, ennen kuin tämäkin kaksi stooria omaava kirja on käyty läpi.


» Viime aikoina olen ollut maailman onnellisin tuosta omasta nelijalkaisesta hupakostani. Nemo oli muutaman päivän hoidossa vanhempieni luona pitkien työpäivien takia (eihän raukan rakko olisi kestänyt matkoineen niitä paria 11 tunnin duunipäivää), ja taas sitä huomasi kuinka tyhjä ja hiljainen koti on ilman töpöttävien tassujen ääniä. Niitä surkuja hetkiä unohtamatta, kun ei herätessä voikaan napata sitä pehmopalloa kainaloon aamuhaleille. On se pieni tyyppi vain kaikin puolin parasta mitä voikaan olla.