Floral boots

27.2.2016

Vihdoin se loputon metsästys on tullut päätökseen, ja ne ovat minun. MINUN. En edes jaksa ajatella niin pitkälle, että milloin ensimmäistä kertaa päähäni olisi pongahtanut ajatus siitä, miten jees olisi omistaa kukkakuosiset maiharit. Aina satunnaisesti olinkin koittanut moisia etsiskellä, mutta suurimmaksi osaksi tuloksetta - lukuunottamatta viime viikkoa. Viimein ne sitten löytyivät, ja jotenkin vain elämän prioriteetit menivät niin sekaisin, etten voinut olla pitämättä niitä. Ulkonäöltäänhän nämä ovat aivan jumalaiset, ja samaten siltä ne tuntuvat jalassakin. Tukevatkin ovat kuin mitkä, ihan eri kaliiperia verraten johonkin edullisempiin malleihin, joita joskus aikojen saatossa on tullut huvikseen testailtua.


Silkkaa täydellisyyttä, ei voi muuta sanoa. 

Kahden raaka-aineen banaaniletut

24.2.2016

Omalla kohdallani meni itseasiassa tosi kauan ennenkuin testasin näitä ohjeen kuultuani, mutta vielä kauemmin on mennyt vinkata tätä huippukeksintöä täälläkin. Varmaan valehtematta jo viime keväänä ensimmäistä kertaa Blogilateksen (klikkaa, jos et ole kuullutkaan!) videoiden tahdissa jumppailtuani ja Casseyn höpöttelyä siinä samalla kuunnellessa päähäni pinttyi sanat "two eggs, one banana". Vaikka moisesta olinkin siis tietoinen, niin jotenkin se kokeileminen venyi ja venyi. Kunnes sen viimein tein, ja vallan rakastuin - nämähän ovat miljoonasti parempia kuin tavalliset lätyt. Moisista onkin tullut ehdoton suosikkivälipalani/-lounaani, joihin saa helposti ujutettua ne typerät ylikypsiksi venähtäneet banaanit.


Kuten sanottua, niin näihin tarvitaan vain kahta eri raaka-ainetta: 2 munaa ja yksi banaani.  Banaani joko kulhossa muussataan haarukan avulla ja vatkataan munat sekaan, taikka sitten kaikki kolme voi suosiolla heittää blenderiin/käsitellä sauvasekoittimella. Lisäksi tietysti paistamista varten tarvitaan vähän öljyä pannulle. Omien tekeleideni kanssa olen tykännyt käyttää kookosöljyä kuten ruoanlaitossa yleensäkin, ja se tekee ainakin omia makuhermojani miellyttävän huikean vivahteen näihin. Vielä kun lisätään tähän kookos-banaanicomboon tuoreet kiivipalaset, niin herkullisen ruokailuhetken täydellisyys on taattu. Oikeasti, kokeilkaa

Lumenpaisumus

20.2.2016
Superkauniit lumen peittämät puut, metsätie keskellä ei mitään, syvä hiljaisuus, ja ikionnellisena lumesta vieressä kirmaava ja hassutteleva koira. Jos jossakin sielu lepäilee, niin noissa maisemissa ja tunnelmissa. Vaikkakaan valivali-linjalle en jaksa nyt lähteä niin mainittakoon silti, että harvinaisen stressaavan pariviikkoisen jälkeen oli ihaninta ikinä paeta kaupungista maalle hetkeksi rauhoittumaan. Sekä aloittaa päivä pienellä kävelylenkillä ilman, että kukaan eksyy tielle häiritsemään tuota zen-olotilaa. Pitänee varmaan reippaan viikon päässä odottavalla intensiiviviikolla tehdä tänne vähän pidempikin pakomatka.

10 facts about me

16.2.2016

Olen totaalisen höpsähtänyt haaveilija. Löydän itseni todella usein kuvittelemasta elämääni tulevaisuudessa unelmieni omakotitalossa harmaine puulattioineen kaikkineen. Taikka sitten katselemasta GreenGaten kuvastoja huokaillen, että sitten joskus vielä haluan tälläisiä kokonaisen astiaston, ja päässäni jo valmiiksi suunnittelen ihania kattauksia. Välillä pitäisi muistaa elää enemmän tässä hetkessä, mutta eihän haaveilu nyt sopivissa määrin koskaan pahasta ole?

Edellisen kanssa tämä menee ehkä osittain samaan kastiin, mutta olen suoraansanoen ihan toivoton romantikko, mitä moni ei varmasti uskoisikaan. Rakkaushömppäleffat on parhautta, ja näiden katselu kyynelvesiputousten alta osaa olla jollakin kierolla tapaa varsin hupaa. Vielä kun sellaisia siirappileffojen tyyppejä löytyisi oikeastakin elämästä pelastamaan kaatosateelta sateenvarjon jäätyä kotiin, eikä porukka vain kaahaisi autoillaan vesivallien yli kastellen sen viimeisenkin kuivan neliösentin vaatteista. Ei sillä, että mitään romanttisia kohtaamisia hakisin, mutta olisihan moinen nyt aika kivaa.


Olen luonteeltani todella huolehtivainen kaveri. Tärkeysjärjestyksessäni on ehdottomasti ykkösenä se, että perheeni, lemmikkimme, sekä kaikki rakkaat ihmiset voivat vain hyvin ja ovat onnellisia. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Tämä piirre tulee jossakin määrin ylenpalttisena koirani kanssa, ja toisinaan huomaan itsessäni suorastaan raivostuttavaa ylihuolehtivaisuutta. On kuitenkin järjettömän pelottavaa ajatella, että yksinomaan minun vastuullani on yksi pieni elämä. Nemoa kuitenkaan tuskin haittaa ekstrahuolenpito, tai ainakaan koskaan se ei ole näyttänyt nyrpeää kirsua hyysiessäni sitä.

Rutiinit on rakkautta. Piste. On vain jotenkin todella tyydyttävää toistaa samat asiat samassa järjestyksessä päivästä toiseen, ja näiden ajaksi pystyykin hyvin heittämään aivot narikkaan ja toimimaan selkärankaan pinttynein vaihein. (tiedän, olen pimeä) Tästä syystä olen myös epäspontaanein ihminen ikinä, ja jos suunnitelmani valahtavat lakanoille saan suurinpiirtein hermoromahduksen. Tahdon tietää mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja missä tapahtuu, taikka olen hukassa.


Olen materialisti siinä mielessä, että rakastan kauniita asioita. Sen sijaan että hamstraisin vaikka vaatteita, niin miljoonasti mieluummin ostan nättejä pieniä sisustusesineitä taikka astioita kotiini, joita voin päivittäin ihailla. Samaan aikaan olen kuitenkin minimalisti kotini koristelun kanssa, eli satsaan mieluummin yhteen superkuolattavaan tavaraan, kuin moneen "ihan kivaan". Vähemmän on enemmän.

Olemuksessani on havaittavissa kevyitä perfektionistin piirteitä. Sentään olen jossakin määrin oppinut olemaan vaatimatta itseltäni liikoja, mutta sen sijaan olen kanavoinut kaiken täydellisyydenhakuisuuteni kotiani kohtaan. Pidän kernaasti kaiken sukkalaatikosta kynäpurkkiin asti tiptop-järjestyksessä, mutta onneksi minulla ei ole juurikaan vapaa-aikaa moiseen. Jotkin asiat teen tosin täysin huomaamattani - viimeksi tänään siskoni järkyttyi, että onko mulla jumalauta juustohöylä, sekä leikkuu- ja kuorimaveitsi suorassa rivissä leikkuulautani päällä. Vasta huomauttamisen jälkeen tajusin, että siltä muuten näyttää.



Olen ollut nyt armeijan "leskeyttämänä" (en tykkää yhtään tuosta sanasta, mutta menkööt) tasan tarkkaan 225 päivää. Yhdessä asumisen jälkeen jouduin, sain, tai jotain, opettelemaan uudelleen kotoilemaan omineni, ja oikeastaan yllätyin miten mutkattomasti ja itseasiassa kivastikin aika on kulunut. Toki arjen pyörittäminen yksin on toisinaan puuduttavaa, kun vapaa-aikaa ei jää koulu- sekä kotihommien takia ollenkaan. Mutta vaikka muutenkin on kurjaa, kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa päivän aikana mieleen tulleet asiat, niin osaa silti olla kovin vapauttavaa tehdä kotona ihan mitä lystää ilman, että tarvitsee miettiä onko esimerkiksi huonon musiikin huudattaminen ja tämän tahtiin joraaminen ympäri kämppää toiselle ok. 

Nippelitietojen emäinfo - keskiarvoni on tällä hetkellä 4,17. Ja huomioitavaa toki on, että arvosana-asteikko ammattikorkeakoulussa on 0-5. Yhden kurssin numeron korotusyrityksen tulosta odottelen edelleen, mutta en valitettavasti siltikään meinaa olla saavutuksiini tyytyväinen. Tietystikin täyden vitosen todistuksen tavoittelu osaa olla jo semisti mielipuolista, mutta olisin silti noista parista hassusta kolmosesta kelpuuttanut paremmat numerot. Katsotaan siis vaan, että olen ensi syksynä viimeisenä mahdollisena uusintatenttipäivänä vielä koittamassa korottaa noitakin. Hikari much?

Pieni aamuhetki

10.2.2016
Vapaapäivä keskellä viikkoa - mitä luksusta!
Pakko myöntää, etten vähään aikaan ole kokenutkaan tämän autuaampaa oloa. Siis se tunne, kun aamulla herää kamalan väsyneenä, ja puhelinta vilkaistessa bongaa infon, että päivän luennot on peruttu. Oli aivan ihanaa napata herätyskelloon herännyt ja tästä syystä sängyn laidalle tuijottamaan tullut koira kainaloon, vetäistä peitto uudelleen korviin asti, ja jäädä vain sänkyyn pötköttämään. Tosin ei kyllä sillä, vaikka Nemo kuinka hetkeksi torkahtikin kylkeeni, niin oma väsymykseni kaikkosi jonnekin. Minusta on tullut ihan kummallinen aamuihminen viimeisen vuoden aikana, enkä osaa enää viikonloppuisinkaan nukkua kasia myöhempään. Huono piirre tämä ei ollenkaan ole, vaan moinen on itseasiassa varsin tervetullut tapa - aamut tuntuu paljon pidemmiltä, kun on ajoissa pinkaissut sängystä ylös. Siispä tänäänkin tarpeeksi lojuttuani lähdettiin pitkälle kävelylenkille Nempan kanssa kuuntelemaan pikkulintujen sirkuttelua. Tuli muuten harvinaisen kova kevätfiilis harmaasta taivaasta huolimatta, ja tuon vuodenajan tuottama inspiraatiotulva otti taas vallan päässäni. Ideoita tuunailuihin, sisustamiseen, vaatekaapin uudistushaaveisiin ja kaikkeen mahdolliseen on vain niiiiin paljon, etten edes tiedä missä vaiheessa ehdin nämä kaikki toteuttaa.

Pihalta palattua suuntasin samantien keittiöön keittämään kahvia ja ottamaan jotakin purtavaa. On muuten aivan huippua laittaa kaikessa rauhassa aamupalaa, ja kuluttaa kaikki se aika mitä vain tahtookaan tehdäkseen päivän aloituksesta mahdollisimman mukavan. Niinpä nappasin jääkaapista tavanomaisten leipätarpeiden sijaan maustamatonta jogurttia ja tuoreita marjoja, ja sekaan heitin vielä vähän muroja - aivan kuten viime keväänä ja kesänäkin usein tein. Talvella tämä tapa on jäänyt oikeastaan kokonaan pois, mutta viikonloppuna ollut varmaan vuoden ensimmäinen marjatarjous kaupan heviosastolla sai korkkaamaan kesäkauden omassakin keittiössä avatuksi. Nam. Tästä on hyvä jatkaa päivän askareiden pariin.

Sweater weather

6.2.2016
Kylläpä oli harvinaisen hyvä ja hauska kuvauspäivä.
Siskoni heitti tässä eräs päivä ilmoille villin ehdotuksen, että käytäisiinkö pitkästä aikaa napsimassa vähän kuvia - tämä kun kovasti tahtoi toteuttaa päässään pyörineen idean ja samalla saada uuden proffakuvan naamakirjaan. Mikäpäs siinä, kivempihän se omiakin kuvia on kaverin kanssa ottaa, vaikka miten tähän operaatioon olisi ihka uusi apuri. Lähdettiin siis tänään kameran kanssa pyörimään ulos, kun kerrankin molemmat satuttiin olemaan vapaalla jalalla valoisaan aikaan. Ja kuten sanottua, niin oli muuten harvinaisen onnekas päivä kuvasaldon kanssa, sillä saatiin räpsittyä vaikka miten paljon mukavia otoksia (varsinkin siskostani otetuista kuvista olen aivan järjettömän innoissani, niistä tuli supercooleja). Sitä unohtamatta, että pienestä pakkasesta huolimatta osasi olla vallan hupaisaa menoa. 


Huivi BikBok | Neule Tally Weijl (?) | Farkut H&M

Pixel RW-221 / E3

2.2.2016
Toissa viikonloppuna päässäni vain pimeni kiukutuksesta. Nyt en enää jaksa, en kerta kaikkiaan jaksa. Sen sileän tien marssin läppärin ääreen, raivasin tieni Verkkokauppa.com:in sivuille, ja napsautin kameraani sopivan kaukolaukaisimen tilaukseen. Eilen vihdoin sain tuon vempeleen käsiini vapautettuani sen kampuksen pakettiautomaatista, missä raukka oli ollut monta päivää lukittuna lokeroonsa - minulla kun ei viime viikolla ollut tiistain jälkeen kouluun mitään asiaa flunssani mielestä. Pakko kyllä todeta, että voi tätä materialismionnellisuuden määrää!


Nyt lienee aika selitellä tuota hivenen dramatisoimaani aloitusta.
Minulla tosissaan ei ole oikeastaan ketään, joka osaisi käsitellä Canoniani. Tai no on yhden kappaleen verran, mutta tämä tyyppi on valitettavan kiireistä sorttia, ja minä kun taas en halua ketään häiritä omilla turhanpäiväisillä hömpötyksilläni. Siispä aikalailla joitakin poikkeuksia lukuunottamatta mitä olen itseäni kuvaillut (lue: yrittänyt kuvata), on suoritettu kameranjalkoja ja itselaukaisinta käyttäen. Ja ai voi jösses mitä sirkusta se puuha osaakaan olla, ja viimeisimmän kerran tämä tosissaan tuli toissa sunnuntaina todistettua. Nyt voin onneksi helpotuksesta huokaistuani viihdyttää itseäni ajattelemalla noita epäonnisia kuvaustilanteita, kun aiemmin nämä lähinnä vain nakertivat sisintäni.

Ehdottomasti eniten päänvaivaa on tuottanut se, että miten kehvelissä sitä saa kameran tarkennettua juuri sinne minne pitää, tai vaihtoehtoisesti saada itsensä juuri siihen tarkennettuun kohtaan. Milloin olen huitonut jalkaani ilmassa koittaen tarkentaa tähän, ja itselaukaisimen startatessa yrittänyt köpötellä kyseiseen kohtaan poseeraamaan. Taikka kuten viime kerralla tein, ja nappasin mukaan matkalla kuvauspaikalle navetan seinää vasten nojaavan airon, törkkäsin sen hankeen, tarkensin kameralla tähän ja klikkasin nappulaa. Noh, ainakin voin antaa itselleni hyvillä mielin pisteet luovuudesta. Tästä huolimatta enemmän tai vähemmän usein se tarkentaminen ei vaan prikulleen pelaa, tai parhaassa tapauksessa sitä on epähuomiossa zoomaillut jonnekin taustalla olevaan. Tämä tapahtuu tietysti aina juuri silloin, kun itse olisi ollut suhteellisen normaalin näköinen. Aina.

Ongelma numero kaksi taas on piilenyt siinä kriittisessä kymmenessä sekunnissa, jonka aikana täytyisi ehtiä kameran takaa asemiin. Kuvan oton jälkeen sitten taas juostaan kameran luo, ja sitä laittaessa uudelleen latinkiin on parhaimmillaan automaattinen tarkennus jäänyt päälle, minkä ansiosta pitää taas käydä leikkimään sen airon kanssa tai tasapainoilla yhdellä käpälällä. Kuvausoperaatio tuppaa venymään mahdottoman pitkäksi tästä syystä, ja varsinkaan talvella ulkona kuvia räpsiessä moinen ei ole mitenkään ihan järjettömän viihdyttävää. Niinpä se mahdollisesti yksi ainut onnistunut kuva ei löydä paikkaansa juuri mistään, ja jääkin arkistojen perukoille lorvimaan toimettomana.


Nyt vain tätä mahtikapinetta testattuani mietin, että miksen antanut aiemmin periksi. Tänäänkin meni kokonaista 10 minuuttia saada hyvät kuvat erästä postausideaa varten, kun aiemmin tähän olisi mennyt vähintäänkin se puolisen tuntia. Kai olen vain pihinä toitottanut itselleni, että kyllä sitä ilmankin pärjää, joten mitä sitä moisia hankkimaan. Ja toki pärjääkin, sitä en kiellä, mutta tällöin olisi varsin suotavaa omata edes hippusen verran enemmän kärsivällisyyttä kuin mitä täältä löytyy. Nimimerkillä parhaimmillaan pinnani palaa sekunnin murto-osassa, jos kaikki ei mene suunnitelmieni mukaan. Ainakaan kuvailussa tätä ongelmaa ei enää ilmene, kiitos siitä tälle uudelle hyvälle ystävälleni! Odotan innolla viikonloppua, jolloin pääsen viimein toteuttamaan muutaman kuukauden verran rästissä olleen suunnitelmani.